Luontotarinoita – nautitaan matkalla olemisesta

Maarit Piirtola

Tutkijatohtori, fysioterapeutti

Helsingin yliopisto, Kaksostutkimus

Rakastan suunnistusta; tarpomista, rämpimistä, kipuamista ja kapuamista, hyppimistä. Rakastan kanervikkoa, kivikkoa, suo-ojia, hyttysparvia, nokkospusikoita ja neulasihottumaa. Rakastan havun tuoksua, suopursun huumaa, sammalmättään pehmeyttä ja koivunlehtien havinaa. Taannoin iltarasteilla metsässä remutessani ja rastia etsiessäni katselin huohottavia kanssamatkaajiani ja havahduin, mihin tässä on niin kiire?

Urheilukilpailussa otetaan aikaa. Mitä pienemmällä energialla saavutat tavoitteen, sen korkeammalle sijoitut tuloslistoilla. Mutta onko niin että vain voittajat muistetaan? Kuka on voittaja? En ole koskaan ollut todella lahjakas urheilija, missään lajissa. Sellaista hyvää kuntoilijatasoa. Innokkaampi osallistumaan kuin menestymään. Pesäpallojoukkueeseen en päässyt koskaan ja koripallojoukkueeseen ymmärsin olla edes hakeutumatta.

Jostain syystä olen löytänyt itseni kuitenkin usein erilaisista urheilutapahtumista. Inhosin koulussa hiihto- ja maastojuoksukisoja, liisteripohjaisia suksia mitkä eivät luistaneet mihinkään ja pölyävää pururataa mikä tukki keuhkot. Siksi onkin suoranainen ihme että suurimpia intohimojani nykyään on talvisin hiihto ja kesäisin suunnistus. Mitä tapahtui?

Minulta loppui kiire ja suorittaminen. Ymmärsin, että tämä on minun matkani ja kilpailen pääasiassa itseni kanssa. Opin nauttimaan matkalla olemisesta, tässä hetkessä elämisestä, askel askeleelta etenemisestä, tuoksuista, väreistä, tunnelmasta. Tavoitteita on silti hyvä olla olemassa. Se kannustaa pitämään itsestään huolta.

Molempiin lempilajeihin, suunnistukseen ja hiihtoon, liittyy luonto. Luonnossa aika kuluu kuin siivillä. Askelia kertyy kuin huomaamatta ja luonto hoitaa meitä. Olemme osa luontoa. Luonnossa tuntee itsensä usein pieneksi. Se voi pelottaa, mutta silloin ymmärtää että tarvitsee muita. Ja ne luonnon äänet ja värit. Jos vain malttaa pysähtyä näkemään ja kuulostelemaan.

Olen ilmoittautunut mukaan Jukolan viestin Venla-joukkueeseen. Olen välttänyt ilmoittautumista liian kunniahimoisiin joukkueisiin. Siitä tulisi stressi. Jos kipuileva akillesjänteeni vain antaa minulle mahdollisuuden, niin kisassa haluan silti tehdä parhaani. Mutta jokaisella matkalla voi silti nauttia matkalla olemisesta. Minulla on kisoissa aina ollut aikaa ihailla myös näkymiä ja neuvoa metsässä eksyneitä. Usein joku epävarmempi suunnistaja on liittynyt seuraani ja olemme etsineet osan rasteista yhdessä. Loppusuoralla nuoremmat ovat sitten pyrähtäneet lentoon ja saapuneet maaliin paljon ennen minua. Ei se haittaa. Olen tullut maaliin omaa tahtiani ja ollut mukana rakentamassa sekä omaa että yhteistä elämyksekästä tarinaa.

Elämyksekästä liikuntakesää!

 

Tule metsäkävelylle ja osallistu tutkimukseen:

http://www.uta.fi/yky/metsakavelyt  sekä https://www.facebook.com/metsakavelyt/